Terve oppi on kuin hedelmällinen maaperä

Joutavaa jaarittelua”, luonnehtii Paavali Efeson kristittyjen keskuudessa levinnyttä opetusta.¹

Jo apostolisena aikana kirkko joutui määrittelemään uskoaan ja ottamaan kantaa monenlaisiin tulkintoihin. Raamatun lukija kohtaa lukuisia tekstijaksoja, joissa apostolit tai Jeesus rajoittavat uskovien kanssakäymistä terveestä uskosta ja opista harhautuneiden opetuslasten tai opetuslapsena esiintyvien henkilöiden kanssa.

Toisinaan esitetyt tulkinnat poikkesivat Jeesuksen ja ensimmäisten apostolien opetuksesta niin paljon, ettei niitä enää ollut mahdollista pitää kristillisinä.

Oppi Kristuksesta ratkaisee

Uudesta testamentista löytyy esimerkkejä niin opillisesta, eettisestä kuin seurakunnan johtamista koskevasta rajankäynnistä.

Etiikan osalta tekstijaksoissa puututaan hyvin erilaisiin teemoihin, kuten seksuaaliseen moraalittomuuteen, riitelyyn ja toisten kustannuksella elämiseen. Apostolien ajattelussa oikea opetus ja oikea käytös liittyvät erottamattomasti toisiinsa ja eettinen elämän uudistuminen nostetaan keskeiseksi kristityn tuntomerkiksi.

Opillisesti esillä ovat etenkin oppiin Kristuksesta eli kristologiaan sekä pelastusoppiin liittyvät kysymykset.

Erityisesti apostoli Johannes varoittaa kirjeissään uskovia vääristä profeetoista ja eksyttäjistä, jotka eivät tunnusta Jeesusta lihaan tulleeksi Kristukseksi. Monet tutkijat uskovat Johanneksen taistelleen samanaikaisesti kahdenlaista vaikutuspiirissään levinnyttä kristologista harhaoppia vastaan.

Ensimmäisen ja Johanneksen ensisijaisesti vastustaman virheellisen näkemyksen mukaan Kristus ei olisi ollut aito ihminen.² Toinen Johanneksen vastustama väärä opetus oli se, mitä jo Jeesuksen torjuneet juutalaiset edustivat, eli ettei Jeesus ole Jumalan Poika ja Jumala.³ Tämän näkemyksen mukaan Jeesus oli Messias mutta olemukseltaan selvästi enemmän inhimillinen kuin jumalallinen.

Huomionarvoista Jeesuksen olemusta käsittelevissä kohdissa on, että sekä Johannes että Paavali suhtautuvat opetettavan kristologian oikeellisuuteen hyvin vakavasti. He osoittavat, että kristillinen pelastusoppi on olennaisesti yhteydessä jumalakuvaan ja erityisesti käsitykseen Kristuksesta. Tämä on niin tärkeää, että on sanottu jopa, että Jeesuksen identiteetti on kristinuskon ydin.

Sovitustyön mitätöintiä

Paavalin kirjeissä voimakkain opillinen rajankäynti kohdistuu pelastusopillisiin vääristymiin.

Galatalaiskirjeessä Paavali kiroaa ne, jotka julistavat vääristeltyä, hänen julistuksestaan poikkeavaa pelastussanomaa. Kirjeen mainintojen perusteella tiedämme varmuudella, että kyseiset matkasaarnaajat vaativat Galatian seurakuntien pakanataustaisia miehiä ympärileikkauttamaan itsensä. Silti näyttää siltä, että kiistassa oli kyse myös laajemmasta ja periaatteellisesta suhtautumisesta koko Mooseksen lakiin. Nämä niin sanotun toisen evankeliumin julistajat uskoivat ilmeisesti, että Jumalan Kristuksessa tekemästä työstä huolimatta myös pakanakristittyjen tulee noudattaa lakiin sisältyviä seremoniallisia sääntöjä: ilman sitä pelastus ei olisi täydellinen. ⁴

Toisenlaisesta pelastusopillisesta harhasta löydämme viitteitä Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Tutkijat uskovat Johanneksen viittaavan tuolloin kehittymässä olevaan gnostilaisuuteen todetessaan: ”jos väitämme, ettemme ole syntisiä”^.5 Syntien anteeksianto
Jeesuksen sovituskuoleman kautta oli monien gnostilaisten suuntausten mielestä tarpeetonta, sillä ihmisen jumalallinen ydin ei saastu synneistä eikä näin ollen tarvitse sovitustakaan. Pelastus, vapautuminen materian kahleista, saavutetaan tiedon (kr. gnosis) kautta.

Kumpaakin edellä mainittua pelastusopillista käsitystä apostolit pitivät olennaisesti vääränä.

Yksi Uuden testamentin kirjoittajien jakamista perustavista teologisista näkemyksistä on syntiinlangenneen ihmisen tarve tulla pelastetuksi ja se, että ihminen ei vapaudu synnin orjuudesta ja Jumalan tuomiosta omin voimin, koettipa hän noudattaa Jumalan antamaa lakia kuinka tarkasti tahansa.

Toinen perusvakaumus on Kristuksen inkarnaation eli ihmiseksi tulemisen, kuoleman ja ylösnousemuksen asema Jumalan pelastavan teon ytimessä. Vaikka Uuden testamentin kirjoittajat kuvaavat tätä tapahtumaa eri tavoin ja eri puolia painottaen, yhteistä erilaisille ilmaisuille on se, että Jeesus kuoli ihmisten puolesta ja hänen kuolemansa sovittaa synnin, joka erotti ihmisen Jumalasta. ⁶

Tähän liittyy ymmärrys pelastuksesta armosta annettuna lahjana, lahjan vastaanottaminen luottamuksena ja kiitollisuutena ilmenevän uskon kautta ja ainutlaatuisen läheinen suhde Kristukseen, ⁷ mihin perustuu myös uudestisyntyminen ja uusi elämä.

Muille pelastusteille ja pelastajahahmoille ei Uuden testamentin suuressa kertomuksessa jää sijaa.

Karismaattisuuden ylilyöntejä

Vääristyneen kristologian ja pelastusopetuksen rinnalla harhaopettajat tarjosivat ihmisille myös muunlaista kyseenalaista ainesta, kuten juutalaisiin taruihin ja sukuluetteloihin liittyviä spekulaatioita ja Jeesuksen paluuseen liittyviä harhakäsityksiä.8

Nykyajan evankelisen kristillisyyden piirissä käydyistä keskusteluista tuttu aihe, karismaattisuus (kr. sanasta kharisma, ’armolahja’, ’lahja’), nousee niin ikään esille muutamissa Uuden testamentin rajankäyntikohdissa.

Osa Korintin uskovista ja paikkakunnalle saapuneista uusista julistajista näyttää etsineen hengellistä arvovaltaa armolahjoistaan ja karismaattisista kokemuksistaan. Useat tutkijat tulkitsevat Paavalin tekstiä siten, että Korintin vierailevat julistajat pyrkivät osoittamaan oman apostoliutensa karismaatikkoina ja ihmeidentekijöinä. ⁹

Jo aiemmin seurakuntalaisten omasta, karismojen koristamasta hengellisyydestä näyttää tulleen hyvin yksilökeskeistä ja itsekästä. Esimerkiksi kielillä puhuttiin kokouksissa nähtävästi innolla, vaikka muut eivät siitä kostuneetkaan. ¹⁰

Karismaattisiin ilmiöihin viittaa mahdollisesti myös Kolossalaiskirje, jossa Paavali sanoo joidenkin ”vajoavan näkyihinsä ja palvovan enkeleitä”.¹¹ Kuvaus on vaikeatulkintainen, mutta moni tutkija arvelee Paavalin tarkoittavan ilmaisullaan enkelien toimittamaa taivaallista jumalanpalvelusta, jonka erilaisilla kieltäymyksillä valmistautuneet ihmiset näkivät näyssä ja johon he – mahdollisesti johonkin riittiin osallistumalla tai jollakin opitulla tekniikalla – uskoivat pääsevänsä mukaan. Kenties tähän liittyi myös liiallista enkelien kunnioittamista.

Profetiat on koeteltava

Parantumisihmeet, kielillä puhuminen, niin sanotut ilmoituslahjat, kuten näyt ja profetiat, sekä erikoiset yliluonnolliset johdatukset olivat
luonnollinen osa kristillisten yhteisöjen arkea ja teologiaa.¹²

Silti apostolit muistuttivat uskovia toistuvasti siitä, että karismaattisuuden ilmaukset eivät ole ilman muuta merkki Pyhän Hengen vaikutuksesta tai siitä, että julistajan opetus olisi Jumalan tahdon mukaista. Tähän riittää perusteluksi jo pelkästään erilaisten uskonnollisten ilmiöiden ja kokemusten yleisyys Rooman valtakunnan hengellisessä runsaudensarvessa.

Siksi apostolit opettivat, että profetiat ja profeetat tulee koetella. Profetioiden osalta tämä tarkoittaa sitä, että niiden sisältöä verrataan Vanhan testamentin yleisilmoitukseen, Jeesus-traditioon ja apostolien antamaan vakio-opetukseen. Ennestään tuntemattomien opettajien kohdalla koettelu puolestaan tapahtuu selvittämällä heidän opillista tunnustustaan, moraalista vaellustaan ja heidän elämässään näkyvää
hedelmää.¹³

Pyhän Hengen vaikutus ja läsnäolo ilmenevät paitsi monenlaisina armolahjoina myös ensisijaisesti eettisenä vaelluksena ja rakkaudellisena mielenlaatuna, Hengen hedelmänä.

Samat kriteerit koskevat luonnollisesti myös ei-karismaattisia julistajia.

Opillista rajankäyntiä tarvitaan

Kaikkia edellä mainittuja opillisia näkökulmia yhdistää se, että apostolit pyrkivät pitämään uskovat erossa sellaisista hengellisistä  virtauksista, jotka himmensivät kristinuskon ydinoppeja tai aiheuttivat tarpeetonta levottomuutta ja estivät uskovia pysymästä  ”häiriintymättä Herran yhteydessä”.¹⁴

Tämä periaate on hyvä muistaa myös hahmoteltaessa terveen kristillisyyden ulkorajoja nykyseurakuntien elämässä.

Samalla on huomioitava, että Uuden testamentin kirjoitukset – etenkin kirjeet – ovat pitkälti tilannekohtaista reaktiota sen aikaisissa
seurakunnissa ilmenneisiin ajankohtaisiin tarpeisiin.

Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että nykyajan hengellisyydessä voi olla asioita, joita ei tuomita missään Uuden testamentin kirjeessä, ja silti ne ovat täysin apostolisen kristinuskon näkemyksen vastaisia. Ja toisinpäin: on itsestään selvää, että terveen kristillisyyden piiriin mahtuu monenlaisia asioita, joista Uudessa testamentissa ei mainita mitään.

Edellä mainitut varaukset eivät kuitenkaan vähennä ensimmäisten opetuslasten tekemien linjausten merkitystä meille niissä kysymyksissä, joihin he ottivat kantaa, eivätkä tarkoita, ettemmekö voi muissakin asioissa tehdä perusteltuja tulkintoja ja sovelluksia sen aineiston pohjalta, joka on käytettävissämme.

Kirkko on kutsuttu olemaan apostolinen yhteisö eli apostolien perinnön vaalija. Apostolien kuoleman jälkeen heitä edustavat heidän kirjeensä ja muut Uuden testamentin kirjoitukset. Sen pohjalta muodostettu terve oppi tuottaa hengellisesti tervettä ja Jumalan tahdon mukaista uskoa ja vaellusta; väärä opetus on kuin syöpä, joka leviää ja tekee uskosta ja elämästä sairasta.

Siksi opillista rajankäyntiä tarvitaan tänäänkin.


Viitteet:
1) 1. Tim. 1:6.
2) 1. Joh. 2:22, 4:2–3; 2. Joh. 7.
3) 1. Joh. 2:13–14; 2. Joh. 9.
4) ks. Gal. 4:8–11, 5:1–4.
5) 1. Joh. 1:8.
6) esim. Hepr. 9:22–28; 1. Piet. 2:24.
7) esim. Gal. 2:19–21; 1. Joh. 5:20; Joh. 15:4–7; Hepr. 3:14; Ilm. 3:20.
8) 1. Tim. 1:3–11; 2. Tess. 2:1–17; 2. Piet. 3:3–13.
9) ks. 2. Kor. 12:11–12.
10) ks. 1. Kor. 14:6–19.
11) Kol. 2:18.
12) esim. Mark. 16:17–20; Ap. t. 2., 21:8–11; 1. Kor. 12.
13) esim. Matt. 7:15–23; 1. Kor. 14:26–40; 1. Joh. 4.
14) 1. Kor. 7:35.


Heikki Salmela
Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja ja teologian maisteri. Opetuskirjoitus on lyhennelmä kirjoittajan artikkelista teoksessa Koetelkaa kaikki – suuntaviittoja aikamme hengellisten ilmiöiden arviointiin (Aikamedia 2016).

Ehdottomat apostolit

Apostoliseen kristillisyyteen sisältyi sen ydinasioiden eli Kristusta ja pelastusta koskevien oppien sekä seurakunnan moraalisen puhtauden määrätietoinen puolustaminen. Harhaopeista ja -opettajista varoitettiin ja seurakunnan sisällä oleviin epäterveisiin oppeihin ja moraalittomuuteen puututtiin.

Uudesta testamentista näemme, että apostolit olivat valmiita käyttämään hyvinkin ankaria keinoja, kuten nuhtelua tai  seurakuntayhteydestä pois sulkemista, koska he näkivät, että vaakalaudalla oli ihmisten iäisyys ja seurakunnan säilyminen Kristuksen yhteydessä.

Uskovien moraalia pyrittiin varjelemaan myös siksi, että seurakunnan todistus säilyisi uskottavana ympärillä asuneiden pakanoiden silmissä (esim. Tit. 2:2–10; 1. Piet. 2:12, 3:1–2).

Samalla kristittyjä velvoitettiin toimimaan siten, että seurakuntakuria ylläpitäessään heillä itsellään on armahdetulle syntiselle sopiva asenne: heidän tulee olla lempeitä ja maltillisia, ja tilanteiden taustat tulee selvittää kunnolla (esim. Gal. 6:1; 1. Tim. 5:19–21; 2. Tim. 2:23–26).

Karttaminen, varominen tai seurakuntayhteydestä sulkeminen eivät siis tarkoittaneet, etteikö uskovien tulisi yhä rakastaa näitä ihmisiä ja toimia heidän pelastuksensa hyväksi esimerkiksi rukoilemalla heidän puolestaan. Me emme myöskään näe merkkejä siitä, että  toimenpiteitä olisi ulotettu perheyhteisöjen sisälle, kuten apostolien ohjeita on myöhemmin joissakin yhteisöissä tulkittu.


HS